Puolukka (Vaccinium vitis-idaea)

Lyhyesti: Puolukka (Vaccinium vitis-idaea) on jopa 40 cm korkea, ikivihreä kanervakasvi, joka viihtyy puolivarjossa köyhässä ja happamassa maassa. Marjat kypsyvät elokuusta alkaen ja lehdet kerätään syyskuussa. Mehua varten marjat kannattaa kerätä vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen.

Puolukka

Puolukka kuuluu kanervakasvien heimoon ja sitä esiintyy koko Euroopassa. Se on levinnyt Kaukasuksen kautta ja kaukaisiin Aasian osiin aina Japaniin asti ja edelleen Pohjois-Amerikan kautta Grönlantiin saakka. Se on monivuotinen, jopa 40 cm korkea, tyynymäisesti kasvava pensaskasvi. Puolukalla on aina vihreät, nahkamaiset, soikean muotoiset lehdet. Niiden väri on päältä kiiltävän tummanvihreä, alapuolelta vaaleamman vihreä ja himmeä ilman näkyviä suonia. Puolukan kukat ovat valkoisia tai vaaleanpunaisia, kellomaiset ja riippuvissa tertuissa. Hedelmät ovat elokuusta lähtien kehittyneitä marjoja, aluksi valkoisia, myöhemmin kirkkaan punaisia. Ne ovat pallomaisia, kiiltäviä ja maistuvat hieman jauhomaiselta.

Sopivimmat kasvupaikat puolukalle ovat nummet tai suot, niitä esiintyy myös havu- ja mäntymetsissa, ne kasvavat alangoilta aina korkeille vuoristoalueille asti. Ne viihtyvät parhaiten puolivarjoisilla paikoilla köyhässä ja happamassa maassa. Hieman kitkerät, karvaasti hapahkot puolukat ovat metsämarjoja, jotka ovat poikkeuksellisen runsaita vitamiinien suhteen. Puolukasta hyödynnämme sen lehdet ja hedelmät. Jos haluaisimme nauttia niitä esim. hedelmäsalaatissa raakana, niiden tulisi käydä läpi pakkasen. Jo keittämisen jälkeen ilmenee kuitenkin niiden tunnettu, hedelmäisen makea maku. Hyödynnämme niitä hilloon, kompostiin tai hyytelöön, hedelmistä valmistetaan liköörejä ja mehua, ne sopivat kakuille ja hedelmäkeittoihin. Kansanparannuksessa käytetään kuivatuista tai tuoreista lehdistä valmistettua teetä virtsaelinten sairauksiin.

Korkean vaikuttavien aineiden pitoisuutensa vuoksi puolukka on viime aikoina ollut erittäin kysytty kasviksi. Sen hedelmät sisältävät hedelmähappoja, parkki-aineita, kivennäisaineita, pektiiniä ja ennen kaikkea vitamiineja. Lehdistä saamme myös parkki-aineita, lisäksi flavonoideja ja arbutiinia, joilla on hyödyllinen vaikutus ruoansulatukseen ja virtsateiden ja rakon desinfektioon. Jo kaukaisessa historiassa marjoja kerättiin metsämarjoina. Ruotsalaiset kutsuivat sitä metsän punaiseksi kullaksi. Aiemmin sitä ei kuitenkaan tunnettu sen parantavien ominaisuuksien vuoksi, vasta myöhemmin havaittiin, että puolukan lehtiä voidaan käyttää virtsateiden sairauksiin.

Puolukan kerääminen on monimuotoista. Eri aikaan kerätään lehdet ja eri aikaan taas marjat. Lehdet keräämme syyskuussa siten, että ne irrotetaan varovasti oksista ja kuivataan hyvin tuuletetulla paikalla. Jos keräämme puolukoita myöhempää käyttöä varten mehuna, sen kerääminen suositellaan vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen. Puolukoita voidaan myös keittää säilykkeinä, ja jos niiden halutaan hieman hyytelöityvän, hedelmät kerätään aikaisemmin, voidaan kerätä myös puolikypsiä hedelmiä.

Kun käsittelemme puolukkaa, meidän on oltava varovaisia sen mahdollisen sekaannuksen suhteen. Mustikasta ja juolukasta se erottuu selvästi lehtien perusteella, sillä puolukka ei pudota lehtiään ja sillä on punaiset marjat. Sillä on kuitenkin myös myrkyllisiä kaksoisolentoja, nimittäin jo mainittu juolukka, jonka kypsymättömät marjat ovat samankaltaisesti punertavia, mutta kypsänä ne ovat tummia ja sinisesti huurteisia. Lisäksi hyvin läheinen on variksenmarja, jonka marjat ovat kuitenkin kapeasti pitkänomaiset ja alapuolelta ilman ruskeita pisteitä. Meidän on myös oltava varovaisia puolukanlehtiteestä, sillä sen sisältämät aineet voisivat suurina määrinä vahingoittaa maksaa. Puolukateetä ei myöskään tulisi juoda diabeetikoiden.

Kuten olemme jo maininneet, puolukalla on laaja käyttö sekä marjoista että lehdistä. Meidän vinkkimme: Puolukkamehu – on erittäin sopiva virtsateiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Valmistetaan 5 osasta soseiksi muserrettuja marjoja 1 osaan sokeria. Tämä jätetään kannen alle seisomaan koko yöksi, seuraavana päivänä sose puristetaan ilman kuumennusta siivilän läpi, käsitellään mehulingossa mehuksi tai seos saatetaan kiehuvaksi ja siivilöidään. Mehu sisältää oksaalihappoa ja sen sopiva päivittäinen annos on noin 0,1 l.

-jn-